Anarkismi

thumb|Anarkistimerkki Anarkismi on taloudellisista, yhteiskunnallisista ja sosiaalisista valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia. Sana "anarkismi" tulee kreikankielisestä sanasta arkhos, joka tarkoittaa 'esivaltaa', sekä käsitteen perusmerkityksen kieltävästä "an"-etuliitteestä. Joskus anarkismi suomennetaan hallituksettomuudeksi. Anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut vapautta ja tasavertaisuutta korostava sosialistinen työväen aate, jonka edustajat pitivät aatettaan vaihtoehtona marxilaiselle valtion haltuunottamiseen tähdänneelle sosialismille. Myöhemmin on syntynyt myös muita, ideologialtaan merkittävästi anarkismin perinteestä poikkeavia ajattelusuuntia, jotka liittävät itsensä anarkismiin. Anarkismin historiallisen merkityksen katsotaan vähentyneen maailmansotien jälkeen suuresti, mutta anarkistisia liikkeitä ja ajattelijoita on yhä olemassa ympäri maailmaa.

Joissan anarkistisissa yhteyksissä käytetään anarkistimerkkiä, joka koostuu O-kirjaimen sisällä olevasta A-kirjaimesta.

Anarkismin lajeja

Anarkistiseen liikkeen sisällä vaikuttaa useita painotuksiltaan toisistaan eroavia suuntauksia, jotka kuitenkin jakavat samat filosofiset ja usein myös käytännölliset lähtökohdat. thumb|175px|Musta-punainen lippu, työväenluokkaisen anarkismin symboli - liitetään tavallisimmin anarkosyndikalismiin.

• Anarkokommunismi painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ja tuotantovälineiden sosiaalista omistamista.
• Anarkosyndikalismi, joka voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalismin järjestäytymismuodot. Anarkistisesta syndikalismista on merkittäviä kokemuksia muun muassa Espanjan sisällissodan ajan maatalouskollektiiveista sekä Israelin kibbutseissa.
• Ekoanarkismi on 1900-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin ympäristötietoisuutta liittävä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologisesti kestävä yhteiskunta. Ekoanarkismin eräs keskeisistä teeseistä on se, että valtahierarkioihin perustuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet ovat merkittävä ympäristön vahingoksi koituva tekijä.
• Anarkoindividualismi sellaisena kuin Max Stirner ja Pierre-Joseph Proudhon sen luonnostelivat, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot. Anarkoindividualistien ehdottama, Proudhonin ajatusten innoittama talousmalli tunnetaan mutualismina.
• Anarkoprimitivismi tai sivilisaatiokriittinen anarkia pohtii erityisesti kirjoitetun kulttuurin, eläinten ja kasvien kesyttämisen, työnjaon ja erikoistumisen, uskonnon, paikalleenasettumisen sekä kaupunkikulttuurin ja teknologian merkitystä nykytilanteeseen päätymisessä ja kaikista ylivallan muodoista vapautumisessa. Sivilisaatiota edeltävät ja sen jälkeiset mahdolliset kulttuurit nähdään ainoina mahdollisuuksina anarkialle.
• Anarkistinen insurrektionalismi eli kapinallinen anarkismi pitää riippumattomien pienryhmien aiheuttamia yhteenottoja valtion, taloudellisten järjestöjen (sekä ekoanarkistisessa näkökulmassa teknologisen infrastruktuurin) ja vastaavien kanssa tärkeinä. Kapinalliset anarkistit pyrkivät vallankumoukseen aktiivisen toiminnan kautta.

Anarkismin historiaa

Historiallisesti merkittävät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Anarkismi voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Työläisten ensimmäisessä internationaalissa anarkisti Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos työväenliike kaappaa vallan, syntyy uusi "punainen diktatuuri", joka on vielä nykyistä valtaa pahempi.

Venäjältä Eurooppaan emigroituneet anarkistit, kuten Bakunin, olivat saaneet innoituksensa Venäjän Mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun yhteisöjä, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että valta olisi viime kädessä paikallisilla ja mahdollisimman demokraattisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten. Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen.

Historian kuluessa anarkistiset liikkeet ovat päässeet pisimmälle Ukrainassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sekä Espanjan Kataloniassa 1930-luvulla. Ukrainassa anarkistit pitivät erästä aluetta hallussaan useamman vuoden, mutta hävisivät taisteluissa lopulta Lev Trotskille. Espanjan anarkistit toimivat epävarmoissa sisällissodan olosuhteissa. Barcelonassa vallitsi 1936 euforinen vallankumouksen tunnelma, jossa anarkistien punamustat liput liehuivat kaupungin kollektivisoiduissa tehtaissa. Sosialismiin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Espanjan anarkistit ja muut heidän kanssaan liittoutuneet sosialistiryhmät eivät kuitenkaan pärjänneet sotilaallisesti ulkomaiden tukemille sisällissodan muille osapuolille, ja yhteiskunnallisen muutoksen projekti jäi kesken. Tapahtumia vuoden 1936 Barcelonasta on kuvattu George Orwellin kirjassa Homage to Catalonia (suom. Katalonia, Katalonia!).

Vuonna 1918 Saksan Baijerissa toimi hetken anarkistinen tasavalta, jonka kuitenkin Münchenin ympärille syntynyt saartorengas verisesti kukisti.

Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin liberalistiset muodot eivät kyenneet organisoitumaan merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi, ja niiden ajan koettiin olevan ohi. Pienet poliittiset liikkeet ovat kuitenkin pitäneet anarkismia ja muita vapaudellisen sosialismin muotoja elossa, ja on syntynyt myös aivan uusia liikkeitä kuten ekoanarkismi.

Anarkismin suhde väkivaltaan

Anarkismi sekoitetaan usein väkivaltaan tai jopa mellakointiin. Sanalla "anarkia" viitataan usein (virheellisesti) myös pelkkään sekasortoon. Osa anarkisteista onkin katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaiset "anarkistiset" liikkeet (joista puhuttiin myös terroristisina) herättivät pelkoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä militantit, "anarkistit" (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä poliittisia attentaatteja ja muita iskuja. Tämä ns. Propaganda of the Deed -taktiikka on osaltaan vaikuttanut suuren yleisön mielikuvaan anarkismista, vaikka se ei nauttinut edes omana aikanaan anarkistien enemmistön suosiota.

Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee suuresti. Jotkut anarkistiliikkeet ovat pasifistisia ja monet eivät käytännössä turvaudu väkivaltaan, vaikka sen periaatteessa tietyissä tilanteissa hyväksyväisivätkin.

Usein anarkismi sekoitetaan myös puhtaasti väkivaltaan ja sekasortoon. Useat anarkistit kuitenkin uskovat moraaliin, etiikkaan ja rauhaan.

Anarkistien suhteesta terrorismiin suomalainen tutkija Pasi Korkeamäki toteaa, että vain pieni osa heistä kannatti sitä ja vielä pienempi osa toteutti sitä, mutta 1800-luvun lopun terrorikampanjat rajoittivat työväenliikkeen toimintavapautta, sillä hallitukset olivat usein kyvyttömiä ja haluttomia erottelemaan anarkisteja muista sosialisteista, jotka suhtautuivat tuomitsevasti terrorismiin.

Monien ns. anarkokapitalistien moraaliseen filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarina laillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.

Anarkismi Suomessa

Anarkismi ei ole koskaan noussut kovin suosituksi aatteelliseksi suuntaukseksi Suomessa, mutta sen kannattajia on asunut alueella jo Suomen suuriruhtinaskunnan ajoista lähtien. Anarkistisilla ajatuksilla oli vähäistä kannatusta 1900-luvun alun suomalaisessa työväenliikkeessä ja maassa oleskeli runsaasti venäläisiä vallankumouksellisia ja sotilaita, joista osa oli anarkisteja. Myös tuon ajan tolstoilaista liikettä voidaan pitää ainakin osin anarkistisena. Anarkistisia vaikutteita virtasi Suomeen Venäjän lisäksi Pohjois-Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukana. Anarkosyndikalistisen IWW:n (entisiä) jäseniä olivat esimerkiksi Merimiesunionin pitkäaikainen puheenjohtaja Niilo Wälläri ja muusikko Hiski Salomaa.

Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa (SDP) toimi 1900-luvun alkupuolella joitakin anarkisteja. SDP:n edustajakokouksessa vuonna 1909 Kotkassa, Amerikasta palannut ja Pjotr Kropotkinia suomentanut, Kaapo Murros esitti puoluetovereilleen anarkosyndikalistista linjaa, joka anarkisteihin jyrkän kielteisesti suhtautuneen Antti Hyvösen mukaan "sai osittain kannatusta eräiden edustajien taholta". Murros suhtautui epäillen luokkataistelun mahdollisuuksiin eduskunnasta käsin ja ehdotti jonkinlaista hajautettua kunnallista ja osuustoiminnallista strategiaa. Yrjö Sirola muiden mukana hyökkäsi kokouksessa tällaisia ajatuksia vastaan painottaen parlamenttityön tärkeyttä ja yleislakkoromantiikan periaatteellista virheellisyyttä. SDP:n yleistä asennoitumista anarkisteihin kuvastanee Helsingissä jo 1906 lentolehtisenä levitetty Otto Wille Kuusisen kirjoitus Anarkia ja vallankumous. SDP:n puoluetoimikunnan tuolloinen varajäsen arvosteli kirjasessa kovasanaisesti väkivallan ja yksilöterrorin tielle lähteneitä ja tuomitsi tällaiset menettelytavat "anarkistisina". Kotkan edustajakokous kehotti puolueosastoja valppauteen tällaisten ilmiöiden suhteen ja erottamaan sellaisiin osallistuneet keskuudestaaan.

[[Kuva:Anarkvappu2005PK.jpg|thumb|Anarkistilippuja Miina Sillanpäälle omistetulla Soihtu-patsaalla (Aimo Tukiainen) Tokoinrannassa Helsingissä vappuna 2005.]]Itsenäisessä Suomessa ei syntynyt järjestäynyttä anarkistista toimintaa ennen 1960-lukua. Maassa eli kuitenkin yksittäisiä suomalaisia anarkisteja ja venäläisiä anarkoemigrantteja. Vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä anarkismista kiinnostuneita aineksia kerääntyi Underground-liikkeen ja Ultra-lehden ympärille. Helsingissä aloitti toimintansa myös anarkistinen Nalle Puh -seura, jonka tilaisuuksissa pohdittiin hyvän taistelua pahaa vastaan satuolentojen tarjoamin esimerkein. Anarkovitsailijat saavuttivat Reijo Viitasen mukaan lyhyeksi aikaa vuonna 1968 jopa enemmistön Akateemisessa Sosialistiseurassa (ASS), mutta Puh-seuran johtavat jäsenet suuntautuivat pian tämän jälkeen kohti Suomen kommunistista puoluetta ja marxismia.

1970- ja 1980-luvuilla toimi anarkistien keskustelupiirejä ja ilmestyi joitain anarkistisia pienlehtiä. Ensimmäisenä valtakunnallisena suomalaisena anarkistijärjestönä voidaan pitää 1986/1988 perustettua Suomen Anarkosyndikalistista Liittoa (SAL), joka 1992 muutti nimensä Suomen Anarkistiliitoksi anarkoindividualismin yleistyttyä liikkeessä.Template:Lähde Anarkokapitalisteja ei SAL:n piiriin kuitenkaan kelpuutettu. 1989 aloitti ilmestymisensä, nykyään helsinkiläisen kollektiivin julkaisema, Kapinatyöläinen-lehti.

SAL:n jäsenmäärä nousi parhaimmillaan vuonna 1993 kahteen ja puoleen sataan, mutta jo seuraavansa vuonna jäsenmaksun maksaneiden määrä putosi erimielisyyksien vuoksi neljännekseen, vakiintuen tämän jälkeen noin sataan. Suomalaisen anarkistiliikkeen kokoa ei kuitenkaan voida mitata SAL:n jäsenmäärällä johtuen järjestön rakenteesta ja siitä, että anarkistit toimivat monesti SAL:n lisäksi monissa muissa järjestöissä ja muilla toiminimillä, kuten Antifassa ja eläinoikeusliikkeessä. SAL:n toiminta kriisiytyi ja hiipui vuosikymmenen lopulla. Syksyllä 1996 perustettiin, osin SAL:n kilpailijaksi, anarkosyndikalistinen Solidaarisuus (ammattiliitto), joka sekin kuitenkin lopetti toimintansa 2000-luvun alussa. Tampereella järjestetyt ekoanarkistiset Mustavihreät päivät keräsivät vuosituhannen vaihteessa satoja osanottajia vuosittain.

Nykyisin ei-kapitalistiset anarkistit toimivat suurelta osin erilaisissa kansalaisliikkeissä mutta myös paikallisissa anarkistiryhmissä ympäri maata. Esimerkiksi Helsingissä aloitti 2003 toimintaryhmä Anarkistinen Toiminta. Uudehkoja anarkistisia projekteja ovat esimerkiksi Väärinajattelija-lehti [1], Takku-zine [2] ja erilaiset internet-sivustot [3] [4]. Helsingin yliopiston piiriin perustettiin syksyllä 2006 anarkistiryhmä nimeltä A-ryhmä. Valtakunnallisia anarkistitapaamisia on järjestetty eri puolella Suomea, kuten Vaasassa 2005. Syksyllä 2005 järjestettiin anarkistinen festivaali Musta Pispala [5]. Syyskuun 9.-11. 2006 järjestettiin Helsingissä Smash Asem -mielenosoitus ja kansainvälinen anarkistitapaaminen [6] [7].

Punk-kulttuurissa anarkohenkisyys voi Suomessa hyvin. Ympyröityä A-kirjainta käyttävät tunnuksissaan jopa platinaluokan artistit kuten Apulanta, mutta myös vahvemmin kantaaottavalla anarko- ja crust-punkilla on oma uskollinen kannattajakuntansa.

Katso myös

• Suora demokratia
• IWW

Aiheesta muualla

• Anarkismi.net Suomalainen anarkismiportaali
• Takku Ekoanarkistinen/sivilisaatiokriittinen/kapinallinen anarkiasivusto
• An Anarchist FAQ Webpage Usein kysyttyjä kysymyksiä anarkismista (englanninkielinen)

Kirjallisuutta

• Marja Härmänmaa & Markku Mattila: Anarkismi, avantgarde, terrorismi: muutamia strategioita järjestyksen sotkemiseksi.

• Template:Kirjaviite